| Title | : | Mio, My Son |
| Author | : | |
| Rating | : | |
| ISBN | : | 1930900236 |
| ISBN-10 | : | 9781930900233 |
| Language | : | English |
| Format Type | : | Hardcover |
| Number of Pages | : | 178 |
| Publication | : | First published January 1, 1954 |
| Awards | : | Deutscher Jugendliteraturpreis (1956) |
Mio, My Son Reviews
-
All you grown-ups out there, can you hear me?
Yes, I mean you, literary experts, analysing the magic of children's literature until it withers and dies under your scrutiny!
You remember Bo Vilhelm Olsson, the boy who sat in Tegnérlunden and felt lonely, and who was then swept away on the most amazing adventure ever, where he got to meet his father and to save the children from a man with a heart of stone (literally, not figuratively made of stone)?
That was by far my favourite story when I was a child, one of the first I read on my own, over and over, tasting the flavour of the fairytale language mixed with the reflection on the hardship of being an orphan in Stockholm city, enjoying the soothing repetition of patterns as if it was a poem.
I read it to my own children too, feeling EXACTLY the same power flowing from the pages when my (then) primary school children cuddled up around me and took in the adventure with silent awe.
And now, at least thirty years after my first reading, and ten after my most recent reading of Mio, Min Mio, I happen to stumble upon a literary analysis that makes my illusion break down like a house of cards.
In the typical language (which I am guilty of myself in my incarnation as a professional) which tends to kill any spirit of any book by adding too much buzzwording and footnoting and too little understanding of what actually constitutes the joy of reading, I find a paragraph referring to "the grown-up reader" next to the child, who "knows it is all an illusion", who "knows that Bo Vilhelm Olsson is still sitting in Tegnérlunden", and that "the adventure only takes place in his head" - that it is all not magical at all.
If that is the way I am supposed to "read" the story as a grown-up, I am quite pleased to stay a child.
Bo Vilhelm Olsson doesn't sit there. He is Mio now, I say! And I think Astrid Lindgren thought the same. Otherwise we could just as well claim Harry never left for Hogwarts... -
Mio, my son... such a kind and unassuming phrase, for such a kind and unassuming boy, in such a sweet story. Such a sweet story, full of longing and sadness - but only at first. At first there is sadness, a lack of love - but then comes happiness, an abundance of love. An abundance of love - but one tinged with a strange fear, a terror of the unknown. A terror of the unknown transformed: turned into a quest, a rescue mission. A rescue mission with a boy and his friend, both still afraid and prone to tears; brave boys and then not-so-brave boys, terrified in the face of a great evil. A great evil, surely - but one with a core of self-loathing: sometimes even evil cannot abide itself, so the author makes clear. The author makes clear that it is love, love most of all, that little boys and little girls and all things need. All things need love: the love between friends; the love of a neighbor; love expressed through gestures and deeds, on the face and in the eyes; simple, friendly, kindly love - the love of all things, every thing, every person, each a possible new friend; the love of a parent, saying a simple, loving phrase: Mio, my son...
-
Moj sin Mio (tj. "Mio, moj Mio") neiskusnom (vrlo mladom) ili površnom čitaocu može delovati kao klasična dečja fantastika o klincu koga usvojitelji maltretiraju i zanemaruju, ali on onda ode u čarobnu zemlju gde je njegov otac kralj koji ga voli najviše na svetu, doživi razne pustolovine i pobedi oličenje zla i svi žive srećno zauvek.
Jeste đavola. U pitanju je teška i tužna priča o usamljenom dečaku koji sedi na klupi u hladno veče, gleda u osvetljene prozore iza kojih zamišlja srećne porodice, i sam sebi priča bajku o, pogađate, čarobnoj zemlji gde je njegov otac kralj koji ga voli najviše na svetu...
Astrid Lindgren ovde baš balansira na ivici noža. Imam utisak da je sve mnogo jasnije (makar odraslom čitaocu koji za vreme čitanja samo guta knedle) nego u analogno postavljenoj Braći Lavlje Srce: pripovedanje je stilizovano kao klasična poetska bajka, sa gotovo ritmičnim, hipnotičkim ponavljanjem pojedinih fraza i sa do koske ogoljenim paralelama između realnosti i njenog fantastičnog pandana. Zamislivo mi je da bi neko ko ima manje od devet godina ovo doživeo kao najbolju priču na svetu (samo malo kratku) sa najčistijim hepiendom, ali ne bih preporučila neko zajedničko čitanje dece i roditelja da se ne bi završilo... pa... kognitivnom disonancom i suzama. -
This is story-wise pretty straightforward and simple fairy tale,fantasy but the writing was of higher level. Since this is the the first time i have read Astrid Lindgren i didnt know what to expect. It was written in a epic poetry like prose that made the story much more interesting,fantastical and imaginative. Her storytelling techniques was clear to see what she was trying to do.
In hindsight its better i read this as an adult where i could see clearly what the writing, the prose style was doing. -
Bo Wilhelm Olsson lebt in Stockholm bei Pflegeeltern, die eigentlich gar kein Interesse an ihm haben. Verständlich ist sein Neid auf die anderen Kinder, die abends mit ihren Eltern und Geschwistern gemütlich beisammen sitzen.
Eines Tages gerät er mithilfe eines Flaschengeistes in das geheimnisvolle Land der Ferne, wo sich herausstellt, dass Bo gar nicht Bo heißt. Eigentlich ist er Mio, der lange verschollene Sohn des Königs! In seinem neuen Zuhause findet Mio bald neue Freunde und gedeiht unter der Liebe seines Vaters. Schließlich macht er sich auf zu seiner Mission, die schon vor tausenden Jahren prophezeit wurde: Ein Königssohn wird das Land einmal vom Bösen befreien. Und so beginnt Mios Reise, den unheimlichen Ritter Kato zu vernichten.
___________________
Wann ist man zu alt für Kinderbücher? Vielleicht, wenn man jeden zweiten Satz hinterfragt und ständig den Verdacht hat, dass alle Figuren unbekannte Motive für ihr Handeln haben. Mio, mein Mio hat mich letztendlich überrascht, da wirklich alles so war wie beschrieben – die Guten waren gut, die Bösen waren böse. Kein doppelter Boden, keine Hinterhältigkeit, keine hässlichen Überraschungen. Wirklich, am Anfang war ich überzeugt, Mio Vater, der König, hätte Bo Wilhelm Olsson einfach von der Straße wegentführt, weil ihn eh keiner vermissen würde.
Jetzt im Nachhinein ist es mir fast ein bisschen peinlich, dass ich so argwöhnisch war. Die liebe Astrid wollte doch einfach nur ein nettes Kinderbuch schreiben.
Für Kinder bestimmt ein tolles Buch! -
This story was originally published in 1954. It catapulted Astrid Lindren to worldwide fame and earned her the title best fairytale inventor in literature. I hadn't known this story but when I saw there was an edition with illustrations by Johan Egerkrans, I had to have it!*
* I own a few other books by Johan Egerkrans, one of which is a slipcased trio of books depicting all kinds of mythic creatures and which I gifted myself for Christmas a few years ago. His style is glorious and I can never resist buying books he illustrated.
Anyway, the story is that of a young boy, nicknamed Bosse, who is an orphan after his mother has died (nobody knows anything about his father). He's living with foster parents who treat him badly.
One day, he is recognized and sent to the Land of Far Away where his father is king. But the land is in trouble because of the evil knight Kato so Bosse, now known as Prince Mio, and his friend(s) have to save it.
Classic setup with Lindgren's signature charming writing making it her own. Plus, the afore-mentioned gorgeous illustrations by Egerkrans. If you don't believe me, here is proof:
So definitely a classic that one should have read even if the gist of the story sounds familiar. Charming and lively, fun and full of heart. -
"All I know is that I laughed because it made my father the king happy."
I couldn't say what or that anything was wrong with it, but I could not connect with this book as well as I did with The Brothers Lionheart or Ronia the Robber's Daughter. It is a cute story, and although a lot of it seemed heartfelt, it struck me as distant.
However, I can absolutely see younger readers loving this. A lot of it seemed dream-like, some parts reminded me of fairy tales. Perhaps it is because Mio himself often compared things to fairy tales, and the narration had a repetitive theme which also made it seem more like a tale than a story one gets invested into - perhaps that's why it struck me as distant?
The final paragraph seemed a bit odd -
This is one of the first books I ever read on my own. And I have read it many times since. It's very dark and sad, but there's a glimmer of hope shining as a bright star on the night sky. It's beautiful and it touches and tears at my heart everytime I read it.
I guess it's classified as a childrens book, but really it's an 'for every age' book. Adults as well as children will be moved by this story. I know for myself, this is one of the books I will never outgrow and which will never lose it's ability to touch my heart. -
Easter was the perfect time to read this.
-
Maybe I'm biased because I loved the movie when I was a kid. Maybe the translation that I read is really bad. Or maybe I'm just way too old for a book written for such young kids. Whatever the reason, I really didn't understand what was so great about this book, and I'm disappointed. Ever since I was a kid, I've been looking for this book, and never could order it or anything. I remembered it a little while ago, and was able to order it on Amazon.
It felt so flat to me. I felt no connection to Mio. The story goes on so quickly that one barely has time to figure out what's going on before it rushes on to the next thing. I understand it's written for young children, but there is no build-up, the climax is rather weak, and the ending is rather flat as well. I actually found that I didn't like Mio at all. I didn't really care what happened to him. He didn't actually have to do anything for himself. When he and Pompoo (seriously, why did they change his name to Pompoo?) are being chased by spies, a tree just opens up to hide them, then the ground opens up to hide them. Then they somehow end up back at Eno's place, but the entrance to the Deepest Cave in the Blackest Mountain is right there. If it was so close to Eno's cottage, why didn't he say, "go out and hang a left"? Even when he fights Kato, Kato almost immediately just says, "kill me!" Mio works for nothing.
Again, I understand that a young children's book isn't going to be very deep, but I at least expect it to be more interesting and coherent. And for there to actually be emotion. The horses had more emotion than the humans! -
Lyssnade på Mio, min Mio som ljudbok. Måste medge att detta är första gången jag hört historien och jag blev inte besviken!
-
Hach. Ein traumhaft schönes, verzaubertes Kindermärchen. Ich habe es immer noch genauso gerne gelesen wie in meiner Kindheit.
-
Combination of portal fantasy and original fairy tale, this is written in a more stylized fashion than her other books, and probably aimed at younger readers than Pippi or Ronja as well. Mio, an unloved orphan in our world, finds that in the land of Faraway he is the beloved, long-lost prince. He has a doting father, a beautiful and magical horse, lives in a palace, is surrounded by friends. But the dark side of this is that other children in Farawayland are being kidnapped by the evil Sir Kato, and so it is up to Mio to save them.
-
3.5 stjärnor Söt bok! <3
-
As a child I read a lot Astrid Lindgren’s books and loved the world of imagination these stories helped me created. However, Mio, My Mio was not among them. Now I read it for the first time with my children and enjoyed it, although much less than my 7 yo. He was very excited and emotional about the story of emotionally abused Bosse who thought he had no one in his life and then discovered than in another world he was a son of a king who loved him a lot. Also, Mio had destiny to fulfil and his path was not only the journey to fight the evil but also find courage in himself.
To be honest I couldn’t unsee the book as a story of dealing with trauma, which was terribly sad and I was scared that in the end Bosse would wake up on his bench, cold and lonely. Fortunately, it’s a book for children and it was uplifting and moving. And I loved the very title, the phrase filled with so much love it literally brought tears to my eyes.
I really think all kids will find something for themselves in Lindgren’s books (although my son asked me to stop reading Children of Bullerbyn…) -
Deceptively simple and straight-forward; I sense depths that I'll better plumb upon a reread in a year or two. If nothing else I'll remember Sir Kato's stone heart for a long time....
The only reason this might be difficult for a modern American child is that the setup takes very little time, the introduction to the land of Faraway quite a bit more, and the adventure only half the book.
Lots of illustrations of little boys with bare long legs and long jerseys and horses, flowers, a cottage, a well, a grandma.... Wikland used a more casual line than he did in the Lotta books, but the pictures still charm.
Reread. Opinion holds. Beautiful story, obviously more mysterious and allegorical than a superficial reading reveals... but darned if I can lay a finger on exactly what it is that's going on under the surface. I bet it's even better in the original Swedish. -
Ruotsalainen Astrid Lindgren (1907-2002) kirjoitti hurmaavia lastenkirjoja, joista Mio, poikani Mio on varmasti hellyttävimmästä päästä. Kirjan päähenkilö oli 9-vuotias Juhani Ville Hämäläinen, joka poistui kotoaan, mutta josta ei saatu koskaan tietoja mihin poika katosi. Juhani Ville Hämäläinen oli oikeasti Kaukaisen Maan prinssi Mio, joka taikavoimien avulla löysi isänsä Kaukaisen Maan kuninkaan ja kotimaansa.
Kaukaisessa Maassa Mio kaipasi kuitenkin ystäväänsä, ja kuinka ollakaan hän sai uuden ystävän Jum-Jumin, jonka kanssa Miolla oli kaikenlaisia seikkailuja hevosensa Miramarin selässä.
Mio ja Jum-Jum kohtasivat retkillään ihmisiä, joiden lapset oli siepattu, ja ystävykset halusivat auttaa lapset takaisin koteihinsa.
Kirja on samalla reipas ja koskettava, voittoisa ja pelottava, mutta ystävyys kantaa tarinan kahta pientä poikaa seikkailujen läpi. -
Ensimmäinen kertani kun luin kyseisen kirjan! Hieman riskillä suoraan ääneen lapsiryhmälle, mutta toisaalta harvoinpa Lindgren pettää. Ei tälläkään kertaa, ja vaikkei ihan lempparien joukkoon tuotannostaan nousekaan, lapset pitivät hurjasti. Sopivan jännittävä ja otteessaan pitävä, ja tästä "vanhanajan" hidastempoisuudesta pidän kyllä minäkin. Ihana kun koko ajan ei pauku, hälise, tapahdu ja räjähdä, mikään ei ole niin ihanaa vastapainoa nykylastenkulttuurille kuin tämä vanhempi. Vaikka on siinä tuoreemmassakin toki helmensä, mutta ilman tätä "ennen kaikki oli parempaa" -huumaa, tietenkin.
-
Skaista un skumja grāmata:
Es jutos tik vientuļš. Es aizgāju un apsēdos uz soliņa Tēgnera parkā. Tur nebija neviena cilvēka. Visi bija aizgājuši mājās ēst vakariņas. Parks slīga krēslā, un mazliet lija. Bet apkārtējās mājās visur spīdēja gaisma. Man ienāca prātā, ka visur, kur spīd gaisma, bērni sēž kopā ar saviem tētiem un savām māmiņām. Vienīgi es sēdēju te ārā, tumsā. Vientuļš. -
Ich kannte die Geschichte vorher noch nicht, aber die Geschichten von Astrid Lindgren sind wirklich für alle Altersgruppen geeignet.
War ein süßes Abenteuermärchen. -
Dit boek van Lindgren had ik nooit gelezen, oeps. Gelukkig bracht Uitgeverij Ploegsma dit verhaal kortgeleden opnieuw uit.
Hetzelfde verhaal, maar nu met sprekende illustraties van Johan Egerkrans.
Mio, mijn Mio is een mooi verhaal waarin weer veel meer verborgen zit dan je in eerste instantie denkt. Een boek dat én door kinderen én door volwassenen gelezen kan worden.
Tekst en beeld vertellen in woord en kleur een verhaal over o.a. goed en kwaad, moed, vriendschap, elkaar helpen, luisteren, familie, je ergens thuis en geliefd voelen en doorzetten.
Lindgren schrijft erg goed (wisten we al), je wilt als lezer op sommige momenten graag met Mio mee. Egerkrans laat mensen en landschappen stralen door warmte, maar ridder Kato straalt precies de kilte uit die beschreven wordt. Voelbaar en zichtbaar is ook de vriendschap tussen Mio en Jum-Jum en Miramis. Heel erg mooi, geen illustraties om onbekeken om te slaan!
Na het einde gelezen te hebben schreef ik op een blaadje: Zelfs de naarste mensen hebben een hart.
Toevallig begon mijn volgende boek met een citaat van Rainer Maria Rilke:
Wellicht is alles wat er aan verschrikking leeft
In diepste wezen wel niets anders dan iets
Wat onze liefde nodig heeft
Zo is het maar net. Mio zag het.
Uiteraard zit er nog meer in -
Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mion on Veljeni, Leijonamielen ja Ronja ryövärintyttären kanssa lapsuuden suosikkejani. Sen uudelleen lukeminen oli nostalgista.
Alussa 9-vuotiaan Mion nimi on Juhani Ville Hämäläinen, tai kavereille Jussi. Eedla-täti ja Kosti-setä olivat ottaneet hänet vuoden ikäisenä lastenkodista, vaikka olivat toivoneet tyttölasta, mutta sellaista ei tuolloin ollut tarjolla. Kasvattivanhemmat eivät paljoakaan välittäneet Miosta. Eedla-täti inhosi erityisesti Mion lukuharrastusta.
- Taasko sinä istut nenä kirjassa, hän sanoi. - Sen tähden oletkin niin pieni ja kalpea ja surkea - kun et viitsi olla ulkona niin kuin muut lapset. (s. 70)
Satumaisten käänteiden jälkeen Mio pääsee Kaukaisuuden Maahan, jossa hän tapaa isänsä kuninkaan. Hän saa oman hevosen, kultaharjaisen ja -kavioisen Miramis-ratsun ja tapaa uusia ystäviä, Jum-Jumin, Nonnon ja Jirin sisaruksineen. Kaukaisuuden Maassa asiat näyttävät päällisin puolin aurinkoiselta unelmalta, mutta Hämärän Metsän toisella puolella alkaa Autiuden Maa, jossa ritari Kaamolla on linna. Julma ritari Kaamo on ryöstänyt lapsia ja tehnyt heistä lumottuja lintuja.
Tuhannen tuhatta vuotta sitten oli määrätty, että poika, jolla on kuninkaallista verta, ja joka ratsastaa valkoisella kultaharjaisella ratsulla yhden ystävän kanssa on ainoa, joka voi nousta ritari Kaamoa vastaan. Ritari Kaamolla on kivisydän ja rautakynsi toisen kätensä tilalla. Rautakynnellään hän voi ottaa pois sydämen ja antaa tilalle samanlaisen kiven kuin itselläänkin on.
Mio saa satuseitinkutojalta taikakankaan viittansa vuoreen ja se pelastaakin hänet monta kertaa. Hänellä on mukanaan myös Jirin varastetun pikkusiskon lusikka ja Nonnon vuolema pajuhuilu, joille molemmille tuleekin käyttöä, sekä Miekantakojan tuhannen tuhatta vuotta takoma miekka, joka leikkaa kiveä. Vain tämä erikoismiekka voi tuhota Kaamon.
Tulimme Kuolleeseen Metsään. Se oli metsä, jossa ei tuuli soitellut eivätkä lehdet suhisseet, sillä siellä ei ollut pieniä vihreitä lehtiä, jotka olisivat voineet suhista. Siellä oli vain kuolleita mustia puunrunkoja ja niissä mustia, vääntyneitä, kuolleita oksia. (s. 108)
Mio pakenee Kaamon tornista, jonne hänet ja Jum-Jum on vangittu. Hän kohtaa Kaamon voitokkaassa taistelussa, joka kestää tunnin. Mietin, että miksei hän näkymättömyysviittansa alla vain surmannut Kaamoa takaapäin, vaan ilmoitti läsnäolostaan. Onko lastenkirjoissa jalompaa tappaa toinen rehellisessä kaksintaistelussa kuin tuikata odottamatta pahista selkään?
Mion tietämättömyyttä ihmetellään jatkuvasti, vaikka hän on kasvanut toisessa maassa eikä voisi mitenkään tietää samoja asioita tai ennustusta, joka häntä koskee. On mielenkiintoista, että usein kummastellaan nuortenkirjojen päähenkilöitä, joiden tulee kapinoida ja muuttaa maailmansa (kuten uudemmissa teoksisas Nälkäpelin Katniss), vaikka tällaisia klassisia nuoria sankareita, joiden tulee päihittää maailman paha on ollut varmasti aina.
Pidin Mion hahmosta enemmän kuin Leijonamielen veljeksistä, sillä Miossa yhdistyivät Kaarlen pelokkuus ja Joonatanin sankarillisuus. Mio voittaa oman pelkonsa ja pelastaa lumotut lapset. Kuollut Metsäkin herää eloon. Ainoa isompi miinus tulee toisteisuudesta, jota oli paljon enemmän kuin muistin. Etenkin Jum-Jum toistelee samoja fraaseja rasittavuuteen asti.
Mio, poikani Mio on paitsi kertomus hyvän ja pahan taistelusta, myös kuvaus lapsen kaipuusta tulla rakastetuksi. Ottovanhemmilta ei Mio ole rakkautta saanut, mutta isä haulaa leikkiä poikansa kanssa, vaikka tällä on kokonainen valtakunta hoidettavanaan.
Isälläni kuninkaalla oli niin paljon puuhaa suuressa valtakunnassaan, mutta aina häneltä sentään riitti aikaa minulle. Koskaan hän ei sanonut "Mene tiehesi, minä en ehdi nyt!" Hän oli mielellään minun kanssani. (s. 55-56) -
Tro det eller ej, men det är faktiskt första gången jag läser Mio, min Mio. För att vara riktad mot 6-9 åringar var den väldigt mörk och obehaglig, vilket jag som vuxen uppskattar men jag ska nog vänta ett par år till innan jag introducerar den för Dante för att undvika mardrömmar.
Mio, min Mio är som en kompakt fantasy-roman fast skriven för barn. Vi har profetian, följeslagaren, husdjuret och äventyret för att dräpa den onde. Jag gillar att vikten på mod tog så stor plats i boken. Vänskapen med Jum-Jum var fin och jag fick ganska många Frodo + Sam-vibbar.
Egerkrans fantastiska illustrationer höjde definitivt läsupplevelsen och hans stil passar så bra till berättelsens ton. Om ni gillar originalversionen så bör ni verkligen spana in denna otroligt fina utgåva.
Jag är nu aktiv på instagram med bokkontot
@the.perks.of.being.anna -
Di zaman dahulu kala, tapi tidak terlalu dahulu, hiduplah seorang anak laki-laki bernama Mio. Mio adalah putra mahkotadari Negeri Nun Jauh. Sebuah negeri yang tidak akan bisa kau bayangkan dimana letaknya, karena sangat jauh dan tak akan bisa kau jangkau. Pangeran Mio hidup bahagia bersama ayahnya sang raja... Tapi itu sekarang, karena sebelumnya Pangeran Mio hidup menderita, meski tidak terlalu merana, dan jauh dari ayahnya.
Mari kita mundur sejenak. Sebelum ini, belum ada orang yang bernama Pangeran Mio. Yang ada hanyalah Bo Vilhelm Olsson atau yang biasa dipanggil Bosse. Bosse tinggal dengan kedua orang tua angkatnya yang jahat, Tante Edla dan Paman Sixten. Kalau mereka jahat kepada Bosse, kenapa mereka mau repot-repot mengambil Bosse dari panti asuhan, ya? Orang dewasa memang aneh... Ketika seorang anak kecil sudah tidak lucu lagi, mereka berhenti menyayanginya....
Untungnya Bosse tidak lama-lama menderita di rumah orang tua angkatnya itu, karena Bosse tiba-tiba pergi ke sebuah negeri yang aneh. Anehnya lagi, di negeri itu ternyata ia adalah pangeran dan ayahnya adalah seorang raja!! Tante Edla memang salah besar karena menganggap ayah Bosse adalah gelandangan. Dia pasti malu dan membungkuk kalau tahu kalau ayah Bosse, Ayahku sang Raja, adalah seorang raja! Ahaa!!
Karena kita telah tiba di Negeri nun Jauh, maka mari kita tinggalkan nama Bosse. Bosse sudah hilang, yang ada hanyalah Mio, sang pangeran dari Negeri nun Jauh. Mio sempat merasa sedih, karena harus berpisah dari sahabatnya, Benka, karena Mio (alias Bosse) menghilang tiba-tiba. Benka pasti sedih. Begitupun dengan Mio yang merindukan Benka. Untung saja di sana Mio bertemu seorang teman baru. Namanya Jum-Jum, dia anak penjaga kebun istana. Jum-Jum mirip Benka, atau setidaknya begitulah yang ada di mata Mio. Mio dan Jum-Jum senang bermain dan tertawa keras-keras. Dan kini, tidak ada lagi yang memarahi Mio karena tertawa keras-keras. Ayahku sang Raja sangat senang mendengar tawa Mio, tidak seperti Tante Edla dan Paman Sixten yang senang memarahi Mio kalau ia tertawa keras-keras."Aku suka suara kicau burung," katanya. "Aku suka musik dari pohon-pohon poplar perakku. Tetapi yang paling aku sukai adalah mendengar suara tawa anakku di Taman Mawar ini."
Baik sekali ya, ayahnya Mio. Dia memang sangat senang bisa bertemu lagi dengan putranya, setelah 9 tahun terpisah. 9 tahun penantian panjang tanpa kejelasan. Karenanya, raja sangat senang mendengar tawa Mio, senang bermain dengannya, senang melihatnya. Ayahku sang Raja bahagia karena putranya telah kembali ke sisinya....
Karena itu, ia sangat sedih ketika Mio harus pergi melawan Kesatria Kato. Seorang lelaki yang sangat jahat yang telah memberikan teror mengerikan di Negeri nun Jauh yang indah. Kesatria Kato telah menculik adik-adik Nonno, seorang anak gembala baik hati, yang telah membuatkan suling indah untuk Mio dan Jum-Jum. Kesatria Kato juga telah menculik adik perempuan Jiri, sehingga Jiri dan keluarganya bersedih hati. Kesatria Kato juga telah menculik anak kuda yang indah dari Hutan Kemilau Bulan, hingga seratus kuda putih bersurai indah menangis darah karenanya. Kesatria Kato juga telah menculik anak perempuan ibu penenun, yang tinggal di sebuah pondok cantik bak di negeri dongeng, yang di sekelilingnya dipenuhi bunga-bunga apel putih yang bersinar di bawah sinar bulan, sehingga ia menenun dalam kesedihan dan keputusasaan.
Mio harus pergi melawan Kesatria Kato. Sang raja sudah tahu itu. Jum-Jum juga tahu. Semua orang di Negeri nun Jauh tahu. Semua sudah diramalkan sejak lama. Hanya Mio yang tidak tahu, karena memang banyak sekali hal yang tidak tahu dari tempat tinggal barunya itu. Ia tidak tahu kalau Miramis, kudanya yang cantik, bisa terbang. Ia tidak tahu kalau Roti Penghilang Lapar rasanya sangat lezat. Ia juga tidak tahu kalau air di Sumur Pelepas Dahaga adalah air yang paling segar yang pernah ia minum. Dan tentu saja ia tak tahu kalau Sumur yang Berbisik pada Malam Hari mampu mendongeng dengan indah dan menggugah perasaannya.
Mio harus pergi melawan Kesatria Kato, meskipun ia merasa takut dan tidak memiliki kekuatan apa-apa. Nasib Negeri nun Jauh ada di tangannya. Nasib negeri yang dicintainya, orang-orang yang dicintainya, dan tentu juga nasibnya sendiri....
Mio tidak sendiri. Ada Jum-Jum di sampingnya. Ada Miramis yang selalu setia mengikutinya. Ada suling buatan Nonno yang berkali-kali membantunya. Ada sendok ajaib milik adik perempuan Jiri yang diculik Kesatria Kato. Ada jubah milik adik Nonno yang diculik Kesatria Kato, yang kemudian ditenun lagi oleh ibu penenun di hutan apel. Dan yang terpenting, ada ayah Mio, sang raja yang selalu mendukung anaknya, dengan ucapan.... "Mio anakku....".
:")
Dongeng yang sangat indah. Saya suka sekali dengan cara Astrid Lindgren menyampaikan kisahnya. Saya suka sekali dengan Mio, Jum-Jum, Nonno, Jiri, Miramis, Ayahku sang Raja, dan semuanya. Tidak ada karakter yang benar-benar saya benci, kecuali mungkin Tante Edla dan Paman Sixten. Saya bahkan pada akhirnya cukup bersimpati pada Kesatria Kato yang jahat luar biasa itu.
Petualangan Mio disampaikan dengan sederhana, tetapi tidak merusak keseruan ceritanya. Meskipun bagi beberapa orang dongeng ini tampak kelam, tapi bagi saya dongeng ini sangat indah. Mungkin ini buku yang bagus untuk menjelaskan kepada anak-anak, kalau di dunia ini tidak hanya ada kesenangan dan kebahagiaan saja, tetapi juga kesedihan, duka, bahkan kematian. Semuanya adalah proses hidup, yang pasti akan dirasakan oleh setiap manusia. Melihat tema ceritanya, mungkin ada baiknya buku ini dibaca oleh anak-anak di atas 9 tahun, sesuai usia Mio, karena walaupun disampaikan dengan sederhana, tetapi saya pikir anak yang sudah lebih tua akan lebih mudah memahami berbagai perasaan yang dialami oleh Mio. -
Lysande, spännande & snyggt illustrerad!
-
"Het doet er niet toe welke weg we gaan, als we hem maar samen gaan."
-
Manchmal tut es einem einfach nur in der Seele gut, die alten Kinderklassiker erneut zu lesen. Zwar kann ich mich nicht daran erinnern, ob meine Mutter mir den Mio auch vorgelesen hat, aber ich gehe stark davon aus.
"Mio, mein Mio" ist Lindgren pur. Sie kann sich so gut in die Herzen und Gedanken von Kindern versetzen, da erstaunt es nicht, dass ihre Bücher noch immer geliebt werden. Früher, als Kind, habe ich mir nämlich ganz ähnliche Geschichten erzählt. Das hat mich somit nur umso mehr in die Kindheit zurückversetzt.
Mio geht ans Herz, auch (oder vor allem) wenn man es als Erwachsener liest. Erwachsener sollten meiner Meinung nach sowieso öfter Kinderbücher lesen. Vor allem jene, die (noch) keine Kinder haben. Der Verbindung zum Inneren Kind tut Astrid Lindgren auf jeden Fall sehr gut. -
This is probably one of the most boring book I've ever read!
I think it would be nice to read for your small children as a bedtime story but not for anything else. I had to read the whole book since it was a school thing and I died of boredom several times while reading it. Then everytimne I died Mio came and resurrected me ,and I died again, and he resurrected me, and i died and so on...
Nothing really happens in the book except Mio riding around with his extremely annoying friend Jum-Jum!
Don't read this book!
The book gets -27334735 stars!!! -
ბავშვობაში როგორ აღვიქვამდი არ ვიცი, მაგრამ ახლა რომ წავიკითხე ძალიან სევდიანი იყო, მიუხედვად იმისა რომ ერთი შეხედვით სიკეთემ ძლია ბოროტსა და ა. შ.
