Lanegan by Greg Prato

Lanegan Reviews

• 
  Andrea

  I enjoyed reading this, though it was bittersweet with the ghost of Lanegan always peering over my shoulder. Unfortunate that it wasn’t better put together—it needed a good solid proofread.
• 
  Courtney

  This was a bit of a money grab, hastily put together to punt out on the one year anniversary of Mark Lanegan's passing. It lacked a decent editor with sentences that repeated, spelling errors and grammar mistakes and it's clearly been done on the cheap with an uninspired cover and layout. The opportunistic vibe is hard to escape, I can't fault those who knew Mark wanting to talk about him after his death, especially since his passing was sudden, but I feel like this kind of collection would have been in better taste given time (this is particularly compounded by the included speculation on Lanegan's cause of death, which has not been released for public consumption). But then maybe given time with their grief, then maybe some of these contributors might not have said what they said.
  
  But some of the content is nice. The recollections of Lanegan's volatility and fierce loyalty cast across all the contributors. All sing the praises of Lanegan's way with words, his lyrics more poetry in many ways that was enhanced by his voice. There is a sadness, that Mark watched many of his close friends pass that is reflected in a way by Alain Johannes speaking of Mark, Natasha [Shneider] and Chris [Cornell] all being gone that he has had to experience.
  
  Regardless. The general intent feels... tacky.
• 
  Matti Paasio

  VUOSISADAN ÄÄNI, TÖRKEÄ NIHILISTI
  
  "Hän osui monesti naulan kantaan kieroutuneella huumorillaan. Olisin toivonut, että hän olisi ripotellut enemmän outoa Lanegan-huumoria kirjaansa", Sub Popin toimitusjohtaja Megan Jasper sanoo Mark Laneganin muistelmateoksesta Sing Backwards and Weep (2020, suom. 2021).
  
  Samaa mieltä oli kuulemma Dinosaur Jr:n J. Mascis, jota Lanegan kutsuu kirjassaan penninvenyttäjäksi.
  
  "Huumoria löytyy sieltä täältä", Jasper jatkaa, "esimerkiksi sanaharkasta Liam Gallagherin kanssa, mutta sitä saisi olla enemmän." Totta: Laneganin muistelma on lohduttomin addiktiokuvaus, jonka olen lukenut (Tove Ditlevsen kirii rinnalle). Sing Backwards ylittää synkkyydessä kevyesti Hubert Selbyn Jr:n romaanin Unelmien sielunmessu (1978, suom. 1985) ja siitä tehdyn elokuvan (2000).
  
  Tämä ei ansio. Selbyn tekstistä paistaa myötätunto kaikkia kovan onnen sotureita kohtaan, kun taas Lanegan vetää nihilismissään överit. Charles R. Cross sanoo tuoreessa haastattelukirjassa Lanegan (2023), ettei voi suositella nimihenkilön muistelmia kenellekään.
  
  Greg Praton laatima "suullinen historia" antaa lisävalaistusta siihen, miten tässä näin kävi. Kirjasta käy selväksi, yhä uudelleen, että entinen Screaming Trees- ja Queens of the Stone Age -vokalisti ja ennen muuta vaikuttava sooloartisti Mark Lanegan (1964—2022) oli äärimmäisen kriittinen itseään ja tuotantoaan kohtaan. Ja kantoi — Jasperin mukaan — niskassaan melkoista lastia häpeää.
  
  Häpeän alkuperää voi muistelma- ja haastattelukirjojen perusteella arvailla (heroiinikoukku, kotitausta).
  
  Kun häpeän ja kohtuuttoman itsekritiikin kylkeen lätkäistään raudanluja näkemys siitä, mitä haluaa, ja toisaalta epävarmuus omista kyvyistä, voi ihmetellä, miten Lanegan onnistui (vastoin kaikkia ennusteita) elämään niinkin pitkään — pidempään kuin kukaan Seattle-bändien keulakuvista, paria poikkeusta lukuun ottamatta.
  
  Vastaus piilee ehkä yhteistyössä. Lanegan osallistui lukuisiin musiikillisiin projekteihin ja sai sitä kautta hetkellisen vapautuksen oman itsensä tyranniasta. Häntä tuuppivat eteenpäin ja auttoivat ihmiset, joista osa on saanut äänensä kuuluviin Praton laatimassa kirjassa.
  
  Se on ajoittain oikein hauska, joskin loppua kohden suru alkoi painaa ainakin tätä kuulijaa.
  
  Laneganin elämäntilanteesta kuolemaa edeltäneinä vuosina on alkanut tulla tietoa tipoittain — kuplan puhkaisi hieman yllättäen herra itse covid-muistelmassaan Devil in a Coma (2021). Tilanteen tiivistää osuvimmin entinen Red Hot Chili Peppers -kitaristi Josh Klinghoffer, joka soitti rumpuja yhdellä Laneganin keikalla (Stoned and Dusted 2019) Joshua Treen kansallispuistossa:
  
  "Kuulin aina: 'Joo, Lanegan on ollut kuivilla kolme vuotta.' Ja seuraavan kerran, kun kuulen hänen nimensä: 'Jumankauta, en usko, että kaveri on nukkunut kuukauteen.' Ja toisinaan kuuli, että tiedot olivat vanhentuneita."
  
  Tämä kirja päivittää tilanteen niin ajan tasalle kuin nykyoloissa on mahdollista. Laneganin kuolinsyytä ei ole kerrottu: leski vaikenee vuodentakaisesta kuin Mary Hemingway. Jokainen saa tehdä omat johtopäätöksensä — niin kirjan kertojatkin tekevät.
• 
  Kormak

  I was underwhelmed at first (maybe because of the lazy and uninspiring cover), but this is ended up really good read.
  
  The beginning is kind of repetitive considering most of it was covered in Lanegan's autobiography, but in the second part, when we go to solo career and QOTSA period, this book really gets going. Lots of tough, dark, sometimes hilarious stories - I liked the fact that Mark's friends were honest and did not let him off the hook (the assault in an elevator part is as rough as it gets). They described him with all his layers and complexities.
  
  I would love to hear more from some names that did not participated in the book, but also were involved with Mark's music for a long time like Barrett Martin, Josh Homme, James Lavelle (UNKLE) , PJ Harvey, or Rich Machin (Soulsavers). But on the other hand I get it - Lanegan's death is still so fresh in everyone's minds.
• 
  Robnrel

  I love when I have been a fan of someone for decades, and believe I know all there is to know, only to be proven wrong. This book gave me so much new insight into a man I already considered one of the greatest singers and songwriters to have ever done it. I still feel the loss of Lanegan deeply and truly wish he still drew breath.